sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Olin sairas

Yläasteella, kun kävelin koulusta kotiin, kaksi luokkalaistani alkoi heitellä minua lumipalloilla ja ilkkua ulkonäköäni. Olin tottunut kuulemaan sellaista ennenkin ja yleensä kiusaajien huutelut eivät hetkauttaneet minua, mutta kun he seurasivat minua melkein kotiovelleni asti kiusaten, minulla napsahti. En yleensä ole väkivaltainen ihminen. Kun pikkusveljeni alkaa nahistelemaan kanssani, ei ikinä tulisi kuuloonkaan, että löisin häntä. Aloin lyömään ja potkimaan heitä, halusin heidän kokea sen kivun, jota koen kiusaamisen takia joka ikinen päivä. Oloni oli hetken helpottunut, mutta sitten juoksin kotiin sanomatta enää sanaakaan. 
Seuraavana päivänä koulussa minut pyydettiin puhutteluun rehtorin kanssa. Siellä he odottivat minua naamat muutamalla naarmulla. He olivat järkyttyneitä rehtorin katsoessa, mutta heti, kun hän kääntyi hetkeksikin, pojat näyttivät merkkejä viimeisestä päivästäni. En ymmärtänyt tilanteesta mitään, taisin ehkä vastailla rehtorin kysymyksiin, en muista. Lähdin loppupäiväksi koulusta enkä mennyt loppuviikosta ollenkaan enää kouluun. Lukittauduin huoneeseeni enkä astunut pois kuin mennessäni vessaan ja hakiessani ruokaa. 
                             Huhu kulki koulussa, että olin hakannut pojat ilman syytä. Kaikki olivat heidän puolellaan, olin koko koulun koulukiusattu. Koulun oppilaista kukaan ei tullut väliin, kun nähtiin, että minua kiusataan. Ei minulla ollut kavereita enää muualla kuin netissä. Pelaamalla nettipelejä tutustuin ihmisiin ympäri maailmaa eikä heitä kiinnostanut miltä näytän tai minkälainen olen. Kehityin nettipeleissä huimasti ja kaikkien kehujen kantamana tunsin kerrankin, että minulla oli jotain arvoa. Pelasin paljon sotapelejä ja niissä parasta oli se, että sain purkaa vihaani vastustajiin. Kuvittelin vastustajat välillä luokkalaisikseni.  
Äitini alkoi olla huolestunut eristäytymisestäni ja koetti keksiä meille välillä yhteistä tekemistä. Aloin muutaman viikon päästä käydä taas koulussa. Minulta kyseltiin missä olin ollut, mutta ei heitä ketään varmastikaan aidosti kiinnostanut. Koulusta alkoi tulla pelkkää suorittamista ja toivoin joka päivä, että pääsen pois tästä pakkokoulusta ja että pääsen opettelemaan lisää pelaamista ja tekemään juuri niitä asioita, jotka minua kiinnostavat. Koulussa meille opetetaan asioista, joilla oikeasti voi olla monta eri puolta. Opetettavat asiat ovat täyttä länsimaista propagandaa. Onko meillä enää oikeutta uskoa siihen, mihin haluamme? Kävin koulussa vain siksi, koska se oli pakko.  
Halusin hankkia jonkin harrastuksen ja koska olin hyvä sotapeleissä, aloin käymään ampumiskerhoissa. En ole koskaan ollut säikky ampumisesta kuuluvan äänen takia, se on kuulostanut korvaani aina jotenkin kauniilta. Olin ikäisteni paras, mutta minua ei kiinnostanut se. Halusin osua aina vain nappiin. Perfektionistiksi kutsuivat minua, mutta muussa en ollut kuin tarkkuusammunnassa. Päiväni alkoivat pyöriä vain ampumasaleissa, siellä sain toteuttaa itseäni.  
Kerran ollessani yksin ampumassa kuulin jonkun tulevan ovesta sisälle. Kenenkään ei pitänyt päästä enää sisälle siihen aikaan. Saliin astui juuri ne kaksi minua kiusannutta luokkalaistani. Laskin aseeni ja odotin heidän sanovan jotain. ”Ollaa vähä mietitty et pyydettäis sult anteeks. Nii et anteeks.” Tuijotin heitä sanomatta sanaakaan. Poikien katse vaihtui nöyrästä pelokkaaseen. Toinen kysyi minulta: ”Hei haloo?” en vastannut vieläkään mitään. He olivat tunkeutuneet ainoaan paikkaan, jossa sain olla rauhassa, ilman yhtään ketään. ”Äh ihan sama, älä sit vastaa, friikki.” Pojat kääntyivät ja aikoivat lähteä. Sain vihdoin avattua suuni: ”Hei odottakaa.” Pojat kääntyivät yhtäaikaisesti, nostin aseeni ja ammuin. Luoti osui toista poikaa alavatsaan. Laskin aseeni paikoilleen ja lähdin. Kotimatkasta en muista mitään. Oloni oli sekava, pettynyt, hullu, viallinen. Olin sairas.

tiistai 22. marraskuuta 2016

maanantai 21. marraskuuta 2016

Erilaisia rooleja

Jere: Hei porukat mun pitää kertoo teille yks juttu.
Isä: Mitä sä oot taas mennyt tekemään?
Jere: No ei se ees ollu mun vika, se autoilija teki äkkijarrutuksen.
Äiti: Jere, mitä on tapahtunut?
Jere: Siis kun...tai siis...mä ajoin mopolla vahingossa auton perään.

Mummi: Etkös sinä Jere saanut mopokortin?
Pappa: Aivan, onko tullut paljon ajeltua? Entä onko tyttöjä tullut kyytiin?
Jere: Itse asiassa mä en nyt aja sitä, kun se on korjattavana.
Mummi: No mikäs siihen on iskenyt?
Jere: Mä vahingossa osuin ihan vähän yhteen autoon... Mut kenellekään ei käynyt mitenkään!

Poliisi: Voitko kertoa tarkasti, mitä tapahtui?
Jere: Ajoin ihan tavallisesti Turuntietä, kun edessä oleva auto pysähtyi äkisti. Yritin jarruttaa, mutta mopo ehti jo osua auton takaosaan.

Jere: Haluuks kuulla ihan kreisin jutun!
Pikkuveli: Kerro please.
Jere: Mä ajoin ihan jäätävän kolarin tänää, ihme ettei verta roiskunu.
Pikkuveli: Vau, miten siistii!
Jere: No älä, mut mutsi ja faija ei tiiä täst viel mitää.
Pikkuveli: Ne tappaa sut

Jere: Eilen meinas olla loppu lähellä.
Kaveri: Tääh, ooks menny pelleilee?
Jere: No joo ja en. Ajoin eile kolarin, yritin lähettää sul snäppii siitä, mut poliisit tuli paikalle.
Kaveri: Mitää! Mut ooks ihan ookoo?
Jere: Oon mä, vähän vaan pelästyin.

Kusipää: Kuulin, et jouduit johonki kolarii. Eks sä osaa ees mopoo ajaa.
Jere: No joo siin kävi pieni vahinko, tarkotus oli osuu suhun.
Kusipää: No heh heh. Sä oot vaaraks koko liikenteelle.
Jere: No sä oot vaaraks koko ihmiskunnalle. Plus, sua vaa ärsyttää, ku kaikki kysyy mun vointii.

Ihastus: Voi ei, mä kuulin, et sä olit joutunu kolariin. Ooks sä kunnossa?
Jere: Joo, mä oon kunnossa ei kannata olla huolissaan. Vähä särki käteen aluksi, mut nyt oon jo ihan fine.
Ihastus: No hyvä. Oli varmaa hirvee kokemus.
Jere: Se sai mut ainaki miettii tärkeitä asioita ja ihmisii.
Ihastus: Oo, voi sua. Entä mopo?
Jere: Se on ihan paskana. Haluuks tulla kattoo sitä? Voidaa käydä kahvillaki?

Tömähdyksiä matkan varrella

Taas oli torstai-ilta. Arto puki takkinsa ja kenkänsä ja suuntasi ulos. Hän tarkisti rannekellostaan ajan: tasan 22:00. Hän oli pakannut autoon jo kaiken tarvittavan aamulla, joten enää tarvitsi hoitaa homma. Hän istuutui kuskin paikalle ja hieroi otsassaan olevaa kuhmua. Lääkäri oli sanonut viisivuotiaalle puusta pudonneelle pojalle, että se lähtisi viikon sisällä. Silti 42-vuotiaana kuhmu oli edelleen otsassa.  Hän asetti taustapeilin kohdalleen, käynnisti moottorin ja ajoi rivitalon parkkipaikalta pois.
Arton kädet hikosivat. Perkele. Hän laittoi radion päälle rauhoittaakseen itseään. Radiossa mainostettiin Tappara vastaan Helsingin IFK peliä. Arto oli asunut 23 vuotta Tampereella ennen kuin oli muuttanut Helsinkiin. Mainos toi mieleen hyviä muistoja, vaikka hän olikin Ilves-fani. Huomenna soitan Jaakolle ja pyydän häntä katsomaan lätkää. Jaakko oli hänen tärkein ja rehellisesti sanottuna ainoa ystävä Helsingissä. Nuorena hän oli ollut suosittu, mutta vanhoihin ystäviin olisi ollut outoa ottaa yhteyttä, vaikka hän välillä kaipasi heitä. Kiinnostaisiko heitä tietää, mitä minulle on käynyt, mitä minulle kuuluu?

Mitä minulle edes oikeasti kuuluu? Minulla on katto pääni päällä ja vakituinen työpaikka Helsingin Sanomissa rikostoimittajana, ainakin vielä. Järkyttävä jumputusmusiikki loppui ja auton kaiuttimista kajahti HEY HEY HEY. Arton sydän pysähtyi hetkeksi. Simple Mindsin Don’t you -kappale oli hänen mielestään maailman paras biisi. Kyseinen kappale oli soinut, kun hän ensimmäisen kerran rakastui. Vuonna 1991, kun hän oli vasta 17-vuotias poika, Tampereen lukiossa oli pidetty disko. Täydellinen tilaisuus näyttää tunteensa tytölle, johon hän oli ollut ihastuneena koko lukioajan. Tyttö oli kaunein kaikista, hänellä oli vaaleat pitkät laineella olevat hiukset ja hänen siniset silmänsä hehkuivat lämpöä ja hellyyttä. Hänen nimensäkin oli täydellinen. Tuuli. Arto oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja mennyt pyytämään tyttöä tanssimaan hänen kanssaan. Tyttö oli suostunut ja liikuntasalissa oli soinut Simple Minds. Illan päätteeksi biisin sanojen mukaan Arto katsoi tyttöä silmiin ja sanoi hänelle: ”Et kai unohda minua? Huomenna, kun kaikki tämä illan hohto ja jännitys ovat poissa, kai edelleen suostut tanssimaan kanssani?” Tyttö oli suudellut Artoa.

Arto laittoi vilkun päälle ja kääntyi kapealle hiekkatielle. Ei minulle kuulu hyvää. Olen onneton ja yritän suojella työpaikkaani. Tämä torstai-ilta ei olisi yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan. Graffititeksti Aleksanteri II:n patsaassa oli herättänyt suurta huomiota lehdessä ja tuonut bonusta. Kaivopuistossa kirveen kanssa heilunut mies oli saanut pelkoa aikaan ja viimeviikkoinen kuollut kissa eduskuntatalon portailla oli ollut skandaali, mutta rikostoimittajana se merkitsi työtä. Kai tämäkin torstai-ilta oli turvallisuuden ja onnen etsimistä, mutta ainut asia, joka hänelle tuli mieleen, oli Eikä yksikään pelastunut- kirjan neekeriruno. Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään, yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään. Ainut ero oli siinä, että Arto oli yksin ja jos hän jäisi sille tielle, ei olisi ketään.

Perkele. Jänis hyppäsi ihan tyhjästä auton eteen ja kuului vaimea tömähdys. Arto jarrutti ja nosti jäniksen takapenkille. Kuolema oli tullut hänelle liian tutuksi. Ensiksi äiti oli kuollut ja kolme vuotta myöhemmin isä. Onnea elämään oli tuonut ihana vaimo. He olivat eläneet rauhallisessa Helsingin osassa kerrostalossa ja kaikki oli ollut yhtä ihanaa kuin sinä päivänä, kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet. Vaimo tuli raskaaksi ja elämä tuntui unelta. Kaikki sujui hyvin ja saapui jännittävä päivä, kun lapsivesi tuli. Arto kiidätti molemmat sairaalaan ja suuteli vaimoaan otsalle ennen synnytystä. ”Hän menetti liikaa verta. Synnytys jouduttiin keskeyttämään, mutta se oli jo liian myöhäistä, olemme pahoillamme.” Se, että menettää oman lapsensa, jota ei ole edes ikinä päässyt näkemään, on kauheaa. Mutta se, että menettää myös vaimonsa samaan aikaan, on ylitsepääsemätöntä. Viimeiset sanani hänelle olivat kaikki, mitä minun tarvitsi hänelle sanoa: ”Rakastan sinua Tuuli.”


Auton kello näytti puoli kahtatoista, kun Arto viimein pääsi perille. Hän pysäytti auton, laittoi hanskat käteen ja otti jäniksen takapenkiltä. Kulosaaren tenniskenttä oli juuri uudistettu ja verkkoaidan ympärillä oli vielä pressu. Arto käveli kentän poikki ja pysähtyi verkolle, ripusti jäniksen siihen ja palasi autolle. Vihreä vai punainen spraymaali? Vihreä erottuu paremmin. Hän palasi kentälle ja suihkutti maalia kenttään. Haistakaa-sana oli melkein kuiva, kun Arto vihdoin sai tekstin valmiiksi. Hän katsoi aikaansaannostaan tyytyväisenä. Elämä olisi turvattu taas vähäksi aikaa, kun huomenna Hesarissa lukisi: ONKO KISSANRAADOLLA YHTEYS TENNISKENTÄN JÄNIKSEEN? VANDALIMSI YLEISTYNYT! Arto katsoi tähtitaivasta ja otti pari tanssiaskelta. ”Don’t you forget about me, I’ll be alone, dancing, you know it baby…”

perjantai 18. marraskuuta 2016

Runoiluharjoitus

Beautiful

Tytöntyllerö
Pienoinen, kaunokainen
Laulaa, tanssii, puhaltaa
Tytöntyllerön lähellä on waterfall
Happiness, huoleton, hellä
Pojanpallero

Aistien varassa

Tyttö pellavahiuksinen,
vaaleaan pukeutunut kaunokainen.
Puhdasta ilmaa, olen ilman oppikirjaa.
Kuuluu musiikin luokasta hiljaista laulua,
seassa hieman naurua.
On allani todella kova tuoli,
ilmapiiri on kuin taivaalla lentävä sotanuoli.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Yhteinen henkilöhahmo

Naapurin Birgit kutsui minut tavalliseen tapaansa kylään. Hän on iha hemmetin uuvuttavaa seuraa. Viikosta toiseen samat kuivakakut ja korvapuustit, olen varma että näillä pystyisi rikkomaan ikkunan. Saatan jopa kokeilla sitä ja paeta omasta kotoa. Päivän puheenaiheet kulkevat samaa rataa. Ensin kauhistellaan maailman menoa. Miksi rikkinäisiä farkkuja myydään kaupassa? Miksi nuoret ostavat niitä? Miksei talvella pidetä enää vanhoja kunnon Kuomia? Miten niin markka ei enää käy maksuvälineenä? Keskustelun loppuhuipentumana tulee aina esiin politiikka, kun ei se Sipilän kloppi osaa mitään tehdä oikein! Kekkonen takaisin ja heti paikalla, siinä oli mies Birgitin makuun. Kaljut ei oikein iske, ne eivät ole tyyppiäni. Sale on ihan mukiin menevä, mutta kyllä se Stubin poika kaikista vie voiton. Se on niin komia ja vetreä nuori. Estot lähti Eskon mukana. Nahkahousut taisi olla hänelle liikaa. Keskeytän ystäväni lauseen ja ilmoitan hänelle, että minun pitää lähteä. Marssiessani ulos vastaan Tinderviestiin, Matti pyysi minut treffeille. Pysähdyn ja alan naputtaa vastausta etusormella. Vielä kolma tuntia aikaa ennen kuin rollaattorin kanssa pitää lähteä. Tässähän ehtii tekemään oikein kunnon rajaukset ja kulmakarvat! Kuka sanoo ettei 70-vuotias voi deittailla?

USA:n nousu ja tuho

Epätoivo on suuri ja vallannut minut kokonaan,
maatamme tulee johtamaan täysi toope.
Sekasortoon, kaaokseen valuu tämä valtakunta,
oikeudet viedään ja sortaminen alkaa.
Ihmiset kiljuvat riemusta,
minä huudan kauhusta.
Kamat pakkaan ja talon kuskaan Kanadaan,
sen Trump saa aikaan!

Veturitalli-Runo

Kaikki asiat kohdallaan
niin kuin elämässä parhaillaan.
Teekuppi, kannu ja lautaset
ei oo taiteilijan kädestä tippuneet lapaset.
Kun kauan katsoo ei irti pääse
se on kuin laulun kertosäe.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Ylöspäin

Kiipeän ylöspäin
Ei saa alas katsoa
Tiedän, jos mä putoan
Sä et ole alhaalla vastassa

Kysymyksiä rakkaudesta (hakukoneruno)

Olisitko elämäni rakkaus?
Olisitko ensimmäinen?
Olisitko viimeinen?
Olisitko ensimmäinen ja viimeinen rakkaus?
Olisitko valo pimeässä, 
onni onnettomuudessa
ja lämpö kylmyydessä?
Olisitko ainut elämässäni?
Auttaisitko esteissäni?
Voisitko olla siinä?
Siinä aivan lähellä, 
kun kukaan muu ei ymmärrä.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Veturitalli-teksti

Katse kylmä kuin jää,
on synkkä ilme,
suu eteenpäin hengittää,
ja kasvoissa muutama virhe.
Tunteet hän sisällä pitää,
siellä ne velloo ja itää.
Silmät suuret,
hiukset olalle laskeutuu,
hampaat kuin uudet,
kädet ne toisiinsa takertuu.
Odottaen jotain,
mitään ei tapahdu,
pysähtyvi aika,
ulkona suur ja mahtavi taika.

Käsikirja rakastuneelle (hakukoneruno)

Rakkaus
vai tarkoititko hulluutta?
On viisi merkkiä selvittää tilasi
Kuka on koko maailmasi
mitkä ovat tunteesi
kiintymyksesi?
Lopuista et edes välitä
ajatuksesi täyttää joku muu
Yhden neuvon vielä annan
kerro "rakastan sinua"
tai vältä kokonaan

Veturitallirunoja

Sali

Ensimmäisen kerran kun tulit luokseni
näin kauneutta, eloa ja unelmia
Toisen kerran kun tulin luoksesi
näin vain tyhjän salin

Asetelma

Tyhjyys huutaa
hiljaisuus kiljuu
ääni poukkoilee täytetyissä seinissä
purppuran voi maistaa suussa
huoneen keskellä on sininen astia
vai onko se nurkassa?

Kannuasetelma

Tunnen lämpösi
se hohkaa kuin ikuinen tuli
Tunnen kylmyytesi
yhtä kylmä kuin pronssinen kannu
Tunnen sinut
ihan niin kuin sinä minut

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Laukku

Jenna oli nuori suomalainen nianen, joka pelasi aina silloin tällöin lottoa. Eräänä päivänä tuli ilmoitus, että hän oli voittanut pääpalkinnon, Heti seuraaana päivänä hän varasi matkan Malesiaan. Hän varasi itselleen Malesian hienoimman hotellin hienoimmaan huoneen ja eleli siellä oikein koreasti. Yhtenä pävänä hän oli shoppailemassa läheisessä ostoskeskuksessa kunnes näki eräässä laukkukaupassa mustan Michael Kors merkkisen laukun ja hän päätti ostaa sen.

Jenna jatkoi kauppakierrostaan ja osti myös paikallisia karkkeja, uuden kamman, nenäliinoja sekä kissanruokaa, jota hän voisi antaa paikallisille kissoille.

Hotellin lähellä oli pieni baari jossa Jenna kävi. Hän oli jo ehtinyt tutustumaan baarin pitäjiin ja sen vakioasiakkaisiin. Eräänä päiväbä baarin pitäjät ehdottivat, että he lähtisivät porukalla veneleimään ja niin he menivätkin. He suuntasivat satamasta suoraan merelle päin ja ajoivat parituntia samaan suuntaan.

Yhtäkkiä kuului todella kova pamaus ja veneeseen alkoi tulla vettä. He olivat ajaneet kariin. Vene alkoi upota eikä veneessä ollut edes pelastusliivejä ihmisille. Kukaan kyydissä olleista ei selviytynyt. Vain Jennan laukku jäi kellumaan veteen.

Muumi

Muumi
Valkoinen, pehmeä
Kuin tyyny
Valkoinen, suuri
Kuin pilvi
Valkoinen, ystävällinen
Muumi

Piika

Piika
Hän auttaa
Hän hoitaa
Hän on ystävä
Hän on kuin kotitonttu
Aina valmiina haasteisiin
Talo pysyy pystyssä
Sillä hän kannattelee sitä
Piika

Rakkaus

Se on iloa ja surua, naurua ja kyyneleitä,
se on aitoa, muttei täydellistä.
Se on vain sana,
kunnes joku antaa sille merkityksen.
Se on ainoa asia,
joka kasvaa, kun sitä tuhlataan.
Se on kuin kaunis lintu,
se kaipaa vangitsemista, muttei haavoittamista.
Se on rakkaus,
sen ensi huokaus on järjen viimeinen.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Kulkuri

Niin nukkui kulkuri
maassa kylmässä
peitettä vailla
kädet yhteen painautuneina
kuin pienintä lämpöä hakien
kuin antautumista näyttäen
niin nukkui kulkuri

torstai 10. marraskuuta 2016

Neitsyt ja vihreä tyyny Veturitalli

Pienen hedelmän kosketus aito,
tarpeina vain hellyys ja maito,
silmissä veikeän kiilto,
sormein välissä uteliaan viilto,
rakkauden voimat suuret,
kaivautuneet syvälle juuret

Kouluaamu

Valkoista ja ruskeaa
Niitä maisema on tulvillaan
Sataa lunta, ei autoja
Kauniit talot taustalla
Talojen värit näkyvät haaleina
Toistuvat tämän rakennuksen huoneessa
Ilmastointi täällä hiljaa humisee
Kuulen myös, kun muut supisee
Ihmiset liikkuu ja kengät narisee
Lähempänä kynä paperilla rapisee
Vähitellen tekstiä tuottaa
Ihmiset, jotka kykyihinsä luottaa

Marjukka Vainion Pivoine II (Veturitalli)

Lopussa kaikki on hyvin
Pimeyden tullessa
Ennen niin kaunis
Hento, hauras
Kuihtuu yksi terälehti kerrallaan
Hiipuu olemattomiin
Tältä pelastaa ei voi
Edes yhtä hentoa kukkaa

Mummi (Oma kuva, Veturitalli)

Vanhus punaisella sohvalla
Unenpöpperöinen tyttö jalat viileällä lattialla
Huomenta rakas
Siellä on kahvia

Osti hipaisunäyttöpuhelimen
Kertoo sadatta kertaa
Laitoit syntymäpäivänä onnitteluviestin
Ota pullaakin

Lähdössä kotiin
Eväitä repussa, myös elämän
Soitellaan
Kiitos mummi

Tiukka, lämmin halaus
Junan ovet aukeavat
Olet tärkeä
Voi mummin pientä



Rakkaus

Rakkaus kaiken ytimenä
Luottamus, usko, toivo
Ei vain ihastuminen tai rakastuminen
Rakkaus
Kuunnellaan ja ilmaistaan tunteita
Välittäminen, suru
Jaetaan molempien sisäistä maailmaa
Ajatukset, mielipiteet, tunteet
Olisitko elämäni rakkaus?

Karjalaistyttö (Veturitalli)

Elämänsä alkutaipaleella
katse on tyhjä.
Viikon viimeiset ruoat pöydässä
vain on kaukana hauskanpito, hulluttelu.
Kipinä toivoa, kaunetta, iloa.

Lehdet kuihtuvat
annokset muuttuvat.
Lapsen nauru on eilisen kaiku
kuihtuu ruusutkin, rakkaus

maanantai 7. marraskuuta 2016

Rakkaus (hakuteosruno)

Rakkaus

Rakkaus on syvä kiintymyksen tunne
johonkin, joka voi rikkoa hetkessä
Kaiken ytimenä on rakkaus,
kuu kiertää maata ja maa rakkautta
Ihailu, arvostus, rakkaus, turvallisuus
Halveksunta, alistaminen, pelko, turvattomuus
Pyrit tekemään kaikkesi jotta hän olisi onnellinen
Pyrit tekemään kaikkesi jotta olisit yhä onnellinen
Rakkaus ei ole tunne
Se on planeetta, aurinkokunta, universumi
Onko hän elämäsi rakkaus?
Onko hän elämäsi?
Onko hän rakkaus?
Rakkaus on sokea
Anna silmäsi, saat lasisen sydämen

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kuollut elävä


Kuului laukauksia. Valot vilkkuivat ympärilläni. Ketään ei näkynyt missään. Jähmetyin. En tiennyt mitä tehdä, minne mennä. Sitten kuulin sen. Tunsin sen. Laukaus, joka kuulosti korviini voimakkaammalta kuin muut. Laukaus, joka sai minut värähtämään. Tunsin, kuinka luitani murskaantui, kipu oli sietämätön. Tunsin jotain kosteaa. Kääntäessäni katseen alas näin verta...sitä oli kaikkialla. Käsissä, kehossa, maassa sekä vaatteissa. Päässäni pyöri, silti erotin haaleiden varjojen kävelevän kohti. Silmät olivat kuitenkin jo menossa väkisin kiinni ja lysähdin elottomana maahan. 
Ihmisiä oli todella paljon. Penkkirivit olivat jo melkein täynnä. Jotkut näyttivät pelokkailta, jotkut itkivät, oli myös pientä hymynpilkettä siellä sun täällä. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Hatut ja aurinkolasit näyttivät olevan muodissa tänään. Salia koristivat valkoiset liljat, ja ne johtivat käytävän päähän, jossa oli arkku. 
Seremonia alkoi. Se oli pitkä kuin nälkävuosi. Tunnelma oli jäykkä, hikinen ja hiljainen. Hiuspinnin pudottaessa, ääni kaikui jokaisen korviin. Ihmiset veivät vuorotellen kukkia arkun päälle ja lausuivat muutaman sanan. Kukaan ei voinut käsittää tapahtunutta. Se oli murha. MURHA!! Syyllistä ei saatu kiinni, eikä ruumista oltu löydetty. Poliisin mukaan selviämisen mahdollisuus oli vain muutama prosentti, maahan valuneen suuren verimäärän takia. Tapahtumasta on jo monta viikkoa. Lähiomaiset halusivat käsitellä asian mahdollisimman nopeasti, joten ihmeparantumista tai -selviytymistä ei jääty odottamaan. 
Silloin ovi pamahti auki. Tuntematon mies käveli sisään. Hänen olemuksessaan oli jotain tuttua, mutta silti niin kaukaista. Hänen vaatteensa olivat revenneet useista kohdista, ne olivat likaiset ja haisivat kuivuneelta vereltä. Hän käveli muutaman askeleen eteenpäin ja sanoi: " Hän elää..."