Tömähdyksiä matkan varrella

Taas oli torstai-ilta. Arto puki takkinsa ja kenkänsä ja suuntasi ulos. Hän tarkisti rannekellostaan ajan: tasan 22:00. Hän oli pakannut autoon jo kaiken tarvittavan aamulla, joten enää tarvitsi hoitaa homma. Hän istuutui kuskin paikalle ja hieroi otsassaan olevaa kuhmua. Lääkäri oli sanonut viisivuotiaalle puusta pudonneelle pojalle, että se lähtisi viikon sisällä. Silti 42-vuotiaana kuhmu oli edelleen otsassa.  Hän asetti taustapeilin kohdalleen, käynnisti moottorin ja ajoi rivitalon parkkipaikalta pois.

Arton kädet hikosivat. Perkele. Hän laittoi radion päälle rauhoittaakseen itseään. Radiossa mainostettiin Tappara vastaan Helsingin IFK peliä. Arto oli asunut 23 vuotta Tampereella ennen kuin oli muuttanut Helsinkiin. Mainos toi mieleen hyviä muistoja, vaikka hän olikin Ilves-fani. Huomenna soitan Jaakolle ja pyydän häntä katsomaan lätkää. Jaakko oli hänen tärkein ja rehellisesti sanottuna ainoa ystävä Helsingissä. Nuorena hän oli ollut suosittu, mutta vanhoihin ystäviin olisi ollut outoa ottaa yhteyttä, vaikka hän välillä kaipasi heitä. Kiinnostaisiko heitä tietää, mitä minulle on käynyt, mitä minulle kuuluu?

Mitä minulle edes oikeasti kuuluu? Minulla on katto pääni päällä ja vakituinen työpaikka Helsingin Sanomissa rikostoimittajana, ainakin vielä. Järkyttävä jumputusmusiikki loppui ja auton kaiuttimista kajahti HEY HEY HEY. Arton sydän pysähtyi hetkeksi. Simple Mindsin Don’t you -kappale oli hänen mielestään maailman paras biisi. Kyseinen kappale oli soinut, kun hän ensimmäisen kerran rakastui. Vuonna 1991, kun hän oli vasta 17-vuotias poika, Tampereen lukiossa oli pidetty disko. Täydellinen tilaisuus näyttää tunteensa tytölle, johon hän oli ollut ihastuneena koko lukioajan. Tyttö oli kaunein kaikista, hänellä oli vaaleat pitkät laineella olevat hiukset ja hänen siniset silmänsä hehkuivat lämpöä ja hellyyttä. Hänen nimensäkin oli täydellinen. Tuuli. Arto oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja mennyt pyytämään tyttöä tanssimaan hänen kanssaan. Tyttö oli suostunut ja liikuntasalissa oli soinut Simple Minds. Illan päätteeksi biisin sanojen mukaan Arto katsoi tyttöä silmiin ja sanoi hänelle: ”Et kai unohda minua? Huomenna, kun kaikki tämä illan hohto ja jännitys ovat poissa, kai edelleen suostut tanssimaan kanssani?” Tyttö oli suudellut Artoa.

Arto laittoi vilkun päälle ja kääntyi kapealle hiekkatielle. Ei minulle kuulu hyvää. Olen onneton ja yritän suojella työpaikkaani. Tämä torstai-ilta ei olisi yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan. Graffititeksti Aleksanteri II:n patsaassa oli herättänyt suurta huomiota lehdessä ja tuonut bonusta. Kaivopuistossa kirveen kanssa heilunut mies oli saanut pelkoa aikaan ja viimeviikkoinen kuollut kissa eduskuntatalon portailla oli ollut skandaali, mutta rikostoimittajana se merkitsi työtä. Kai tämäkin torstai-ilta oli turvallisuuden ja onnen etsimistä, mutta ainut asia, joka hänelle tuli mieleen, oli Eikä yksikään pelastunut- kirjan neekeriruno. Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään, yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään. Ainut ero oli siinä, että Arto oli yksin ja jos hän jäisi sille tielle, ei olisi ketään.

Perkele. Jänis hyppäsi ihan tyhjästä auton eteen ja kuului vaimea tömähdys. Arto jarrutti ja nosti jäniksen takapenkille. Kuolema oli tullut hänelle liian tutuksi. Ensiksi äiti oli kuollut ja kolme vuotta myöhemmin isä. Onnea elämään oli tuonut ihana vaimo. He olivat eläneet rauhallisessa Helsingin osassa kerrostalossa ja kaikki oli ollut yhtä ihanaa kuin sinä päivänä, kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet. Vaimo tuli raskaaksi ja elämä tuntui unelta. Kaikki sujui hyvin ja saapui jännittävä päivä, kun lapsivesi tuli. Arto kiidätti molemmat sairaalaan ja suuteli vaimoaan otsalle ennen synnytystä. ”Hän menetti liikaa verta. Synnytys jouduttiin keskeyttämään, mutta se oli jo liian myöhäistä, olemme pahoillamme.” Se, että menettää oman lapsensa, jota ei ole edes ikinä päässyt näkemään, on kauheaa. Mutta se, että menettää myös vaimonsa samaan aikaan, on ylitsepääsemätöntä. Viimeiset sanani hänelle olivat kaikki, mitä minun tarvitsi hänelle sanoa: ”Rakastan sinua Tuuli.”

Auton kello näytti puoli kahtatoista, kun Arto viimein pääsi perille. Hän pysäytti auton, laittoi hanskat käteen ja otti jäniksen takapenkiltä. Kulosaaren tenniskenttä oli juuri uudistettu ja verkkoaidan ympärillä oli vielä pressu. Arto käveli kentän poikki ja pysähtyi verkolle, ripusti jäniksen siihen ja palasi autolle. Vihreä vai punainen spraymaali? Vihreä erottuu paremmin. Hän palasi kentälle ja suihkutti maalia kenttään. Haistakaa-sana oli melkein kuiva, kun Arto vihdoin sai tekstin valmiiksi. Hän katsoi aikaansaannostaan tyytyväisenä. Elämä olisi turvattu taas vähäksi aikaa, kun huomenna Hesarissa lukisi: ONKO KISSANRAADOLLA YHTEYS TENNISKENTÄN JÄNIKSEEN? VANDALIMSI YLEISTYNYT! Arto katsoi tähtitaivasta ja otti pari tanssiaskelta. ”Don’t you forget about me, I’ll be alone, dancing, you know it baby…”