Taas oli torstai-ilta. Arto puki takkinsa ja kenkänsä ja
suuntasi ulos. Hän tarkisti rannekellostaan ajan: tasan 22:00. Hän oli pakannut
autoon jo kaiken tarvittavan aamulla, joten enää tarvitsi hoitaa homma. Hän
istuutui kuskin paikalle ja hieroi otsassaan olevaa kuhmua. Lääkäri oli sanonut
viisivuotiaalle puusta pudonneelle pojalle, että se lähtisi viikon sisällä.
Silti 42-vuotiaana kuhmu oli edelleen otsassa. Hän asetti taustapeilin kohdalleen, käynnisti
moottorin ja ajoi rivitalon parkkipaikalta pois.
Arton kädet hikosivat. Perkele.
Hän laittoi radion päälle rauhoittaakseen itseään. Radiossa mainostettiin
Tappara vastaan Helsingin IFK peliä. Arto oli asunut 23 vuotta Tampereella
ennen kuin oli muuttanut Helsinkiin. Mainos toi mieleen hyviä muistoja, vaikka
hän olikin Ilves-fani. Huomenna soitan Jaakolle ja pyydän häntä katsomaan
lätkää. Jaakko oli hänen tärkein ja rehellisesti sanottuna ainoa ystävä
Helsingissä. Nuorena hän oli ollut suosittu, mutta vanhoihin ystäviin olisi
ollut outoa ottaa yhteyttä, vaikka hän välillä kaipasi heitä. Kiinnostaisiko heitä tietää, mitä minulle on
käynyt, mitä minulle kuuluu?
Mitä minulle edes
oikeasti kuuluu? Minulla on katto pääni päällä ja vakituinen työpaikka
Helsingin Sanomissa rikostoimittajana, ainakin vielä. Järkyttävä
jumputusmusiikki loppui ja auton kaiuttimista kajahti HEY HEY HEY. Arton sydän
pysähtyi hetkeksi. Simple Mindsin Don’t you -kappale oli hänen mielestään
maailman paras biisi. Kyseinen kappale oli soinut, kun hän ensimmäisen kerran
rakastui. Vuonna 1991, kun hän oli vasta 17-vuotias poika, Tampereen lukiossa
oli pidetty disko. Täydellinen tilaisuus näyttää tunteensa tytölle, johon hän
oli ollut ihastuneena koko lukioajan. Tyttö oli kaunein kaikista, hänellä oli
vaaleat pitkät laineella olevat hiukset ja hänen siniset silmänsä hehkuivat
lämpöä ja hellyyttä. Hänen nimensäkin oli täydellinen. Tuuli. Arto oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja mennyt pyytämään
tyttöä tanssimaan hänen kanssaan. Tyttö oli suostunut ja liikuntasalissa oli
soinut Simple Minds. Illan päätteeksi biisin sanojen mukaan Arto katsoi tyttöä
silmiin ja sanoi hänelle: ”Et kai unohda minua? Huomenna, kun kaikki tämä illan
hohto ja jännitys ovat poissa, kai edelleen suostut tanssimaan kanssani?” Tyttö
oli suudellut Artoa.
Arto laittoi vilkun päälle ja kääntyi kapealle hiekkatielle. Ei minulle kuulu hyvää. Olen onneton ja
yritän suojella työpaikkaani. Tämä torstai-ilta ei olisi yhtään sen
erilaisempi kuin muutkaan. Graffititeksti Aleksanteri II:n patsaassa oli herättänyt
suurta huomiota lehdessä ja tuonut bonusta. Kaivopuistossa kirveen kanssa
heilunut mies oli saanut pelkoa aikaan ja viimeviikkoinen kuollut kissa
eduskuntatalon portailla oli ollut skandaali, mutta rikostoimittajana se
merkitsi työtä. Kai tämäkin torstai-ilta oli turvallisuuden ja onnen etsimistä,
mutta ainut asia, joka hänelle tuli mieleen, oli Eikä yksikään pelastunut-
kirjan neekeriruno. Lähti kahdeksan
pientä neekeripoikaa onneaan etsimään, yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni
seitsemään. Ainut ero oli siinä, että Arto oli yksin ja jos hän jäisi sille
tielle, ei olisi ketään.
Perkele. Jänis
hyppäsi ihan tyhjästä auton eteen ja kuului vaimea tömähdys. Arto jarrutti ja
nosti jäniksen takapenkille. Kuolema oli tullut hänelle liian tutuksi. Ensiksi
äiti oli kuollut ja kolme vuotta myöhemmin isä. Onnea elämään oli tuonut ihana
vaimo. He olivat eläneet rauhallisessa Helsingin osassa kerrostalossa ja kaikki
oli ollut yhtä ihanaa kuin sinä päivänä, kun he ensimmäisen kerran olivat
tavanneet. Vaimo tuli raskaaksi ja elämä tuntui unelta. Kaikki sujui hyvin ja
saapui jännittävä päivä, kun lapsivesi tuli. Arto kiidätti molemmat sairaalaan
ja suuteli vaimoaan otsalle ennen synnytystä. ”Hän menetti liikaa verta. Synnytys
jouduttiin keskeyttämään, mutta se oli jo liian myöhäistä, olemme pahoillamme.”
Se, että menettää oman lapsensa, jota ei
ole edes ikinä päässyt näkemään, on kauheaa. Mutta se, että menettää myös
vaimonsa samaan aikaan, on ylitsepääsemätöntä. Viimeiset sanani hänelle olivat
kaikki, mitä minun tarvitsi hänelle sanoa: ”Rakastan sinua Tuuli.”
Auton kello näytti puoli kahtatoista, kun Arto viimein pääsi
perille. Hän pysäytti auton, laittoi hanskat käteen ja otti jäniksen
takapenkiltä. Kulosaaren tenniskenttä oli juuri uudistettu ja verkkoaidan
ympärillä oli vielä pressu. Arto käveli kentän poikki ja pysähtyi verkolle,
ripusti jäniksen siihen ja palasi autolle. Vihreä
vai punainen spraymaali? Vihreä erottuu paremmin. Hän palasi kentälle ja
suihkutti maalia kenttään. Haistakaa-sana oli melkein kuiva, kun Arto vihdoin
sai tekstin valmiiksi. Hän katsoi aikaansaannostaan tyytyväisenä. Elämä olisi
turvattu taas vähäksi aikaa, kun huomenna Hesarissa lukisi: ONKO KISSANRAADOLLA
YHTEYS TENNISKENTÄN JÄNIKSEEN? VANDALIMSI YLEISTYNYT! Arto katsoi tähtitaivasta
ja otti pari tanssiaskelta. ”Don’t you
forget about me, I’ll be alone, dancing, you know it baby…”
Tarina on todentuntuinen ja teksti on kirjoitettu asiaan johdattelevasti, mutta tapahtumat eivät ole liian arvattavissa. Ajatuksenvirta ja tekeminen on suhteutettu toisiinsa hyvin, tekstin kuvailu pitää lukijan mukana matkassa. Koska tekstin henkilö muistelee elämänsä luultavasti ihaninta sekä kamalinta päivää, on tekstin lukeminen todellakin tunteisiin vetoavaa. Eri aistien käyttö, mm. musiikin liittäminen tiettyyn päivään ja muistoon on hyvä tapa saada lukijalle itselleenkin kappale soimaan päähän.
VastaaPoista