Ratsastaja, joka pelkäsi liikaa

Ratsastaja oli valmistautumassa ratsastustunnille. Hän laittoi ponille satulan ja suitset, ja talutti ponin maneesiin. Hän nousi selkään tuntien rohkeutta ja iloa. Hän tunsi kehossaan kuinka poni liikkui ja hengitti. Ratsastaja teki niitä tehtäviä, joita opettaja oli käskenyt. Hän ravasi ja laukkasi. Hän tunsi ilmavirran kasvoillaan ja nautti nopeudesta. Ratsastaja ja poni tulivat maneesin kulmaan, josta lähdettiin suorittamaan annettua tehtävää. Joko poni ei halunnut suorittaa tehtävää tai sitten se pelästyi. Poni lähti kiitolaukkaan läpi maneesin ratsastaja selässään. Ratsastaja tippui ponin selästä. Hän nousi ylös maasta, käveli ponin luokse ja nousi takaisin selkään. Edelleen ratsastaja tunsi rohkeutta siitä, että nousi takaisin selkään. Hän hengitti syvään ja toisti itselleen ''ei pelkoa''. Tuli seuraava tehtävä. Tuli seuraavat laukka-askeleet ja seuraava tippuminen. Ratsastaja nousi taas uudelleen ponin selkään, ilman rohkeutta. Poni aisti ratsastajan pelon ja ratsastaja sen, että kohta hän tulee taas tippumaan. Ja niin kävi. Ratsastaja makasi taas maassa, Kolmannen kerran. Ratsastaja oli täynnä pelkoa, vihaa, kauhua, kyyneleitä ja kipua. Ratsastuksenopettaja tuli ratsastajan luokse. Ratsastaja sanoi, että ei halua enää nousta ponin selkään. Opettaja sanoi, että jos et nyt nouse, niin et välttämättä uskalla enää koskaan ratsastaa. Hän nousi vielä kerran ponin selkään, mutta se jäi viimeiseksi sillä ponilla. Ratsastajaa pelotti liikaa, eikä ratsastaja voi pelätä. Pelko oli liian suuri voitettavaksi, sillä sitä ei olla vieläkään voitettu.

Siitä tulisi maailman paras päivä

Sunnuntai oli samanlainen kuin muutkin sunnuntait. Herätys oli vasta 9:00 ja aamupalan sain syödä ihan rauhassa. Kouluasioita tarvitsisi miettiä vasta myöhemmin. Yhdeltätoista piti kuitenkin laittaa pyykkejä kuivumaan. Ripustin paitoja henkariin ja sukille etsin pareja. Puhelimeni muistutti olemassaolostaan, kun siihen alkoi tulla viestejä nopeaan tahtiin. Otin puhelimen käteeni, mutta lähes tiputin sen, kun näin viestit: ”Selena Gomez, Hartwall Arena” En pysty kuvailemaan riemuni määrää sillä kyseisellä hetkellä. Kaikkien märkien vaatteiden ympäröimänä, pesuhuoneen lattialla, minä olin maailman onnellisin. Näkisin ihmisen, jota olen seurannut ala-asteelta lähtien. 

Lippujen ostaminen tapahtui kaiken jännityksen, tärinän ja innostuksen keskellä. Parasta kaikessa oli se, että koko tyttöporukkani osti liput permannolle. Me & My Girls –kappaleen kuuleminen livenä olisi ylistys, lähes kansallislaulu, ystävyydellemme. Nyt pitäisi vain saada kulumaan 165 päivää ja nopeasti. 

Kesä meni hetkessä, mutta kiertueen Instagram-tili muistutti minua vähän väliä siitä, että unelmistani tulisi totta, näkisin maailman kauneimman naisen, täydellisen ja ihanan Selena Gomezin. Koulu alkoi ja stressi syksyn kirjoituksista kasvoi päivä päivältä. Kavereita tuli nähtyä vähemmän ja todellisuuden taju hämärtyi viimeistään elokuun aikana. Todellisuus kuitenkin muistutti itsestään rajulla tavalla. Se oli keskiviikko, 31. elokuuta, kello näytti 11:11, täydellinen aika toivoa, mutta minulla olivat toiveet vähissä. Olin juuri lukenut uutisen, jossa kerrottiin, että Selena on perunut koko kiertueensa paniikkikohtausten takia. Olin surullinen hänen puolestaan, mutta myös surullinen itseni puolesta. Jäljellä olin minä ja särkevä sydämeni. 

Keikkalippujen palauttaminen oli tuskaista eikä rahojen kilahtaminen tilille tuntunut hyvältä. Menetystäkään en päässyt pakoon: Selenan kasvot tuijottivat minua puhelimeni näytöltä ja hänen äänensä kaikui radiosta. Lokakuinen maanantai saapui, koulupäivä tuli ja ilta meni. Tärykalvot ja jalat olivat tallella, vaikka toivoin toisin. En tiedä koska epätoivon ja kaipauksen pitäisi kadota. Miten voi edes kaivata jotain, mitä ei ikinä ollut? Kuitenkin lokakuu muuttuu pian marraskuuksi, juhlin syntymäpäivääni, sitten joulua. Lumi laskeutuu maahan ja raketit räiskyvät taivaalla. Sunnuntait ovat edelleen sunnuntaita.  

Metsän taikaa

Saavun metsäpolun alkuun. En näe polulta metriä pidemmälle, kun valtavat lumipeitteiset kuusenoksat ovat vallanneet tien ja hankaloittavat metsään pääsyä. Tuntuu kuin ne olisivat tarkoituksella kasvattaneet valtavat oksat kutsumattomien vieraiden varalta.
Pienen harkinnan jälkeen päätän aloittaa matkan taianomaisen metsän syvyyksiin. Eteneminen on hidasta, kun muutaman askeleen jälkeen on työnnettävä raskas kuusenoksa pois tieltä. Kuusista variseva lumi sulaa niskaani ja valuu sulaessaan alaselkään asti. Olen liian keskittynyt tunteakseni kylmää.
Matkani pysähtyy kuin seinään. Törmään yllättäen valtavaan lumivalliin. Molempia kylkiäni painavat raskaat oksat enkä kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Minulla on tunne, että vallin takana on jotakin, minun on päästävä sinne. Kiertäminen ei tule kuuloonkaan tiheässä ja pimeässä metsässä, jos se edes olisi mahdollista. Istuudun polulle ja otan pienen hengähdys- ja pohdintatauon.
Kokeilen vallia lapasellani. Valli ei olekaan jäinen, vaan onnistun kaivamaan pienen reiän lumiseinämään. Aukko on juuri sopiva jalalleni. Teen hieman korkeammalle toiselle jalalleni kolon ja käsille omat aukot. Tekniikka toimii ja onnistun kipuamaan huipulle asti. Pimeys muuttuu silmiä kirvelevään valoksi, enkä ole uskoa silmiäni...
Eteeni avautuvat valtavat lumirappuset, joita pitkin pääsen paikkaan, jollaisia luulin löytyvän vain saduista. Ympyrän muotoisen vallin sisältä löytyy on uskomaton aukio. Kauriit juovat vettä läpinäkyvästä purosta, jossa uiskentelee kiiltäviä kalaparvia. Aurinko saa vitivalkoisen lumen hohtamaan kirkkaana, kuin pinnalla olisi tuhansittain pieniä timantteja. Puut kukoistavat ja koko luonto on täysin koskematonta. Paikka, jota ihminen ei ole päässyt tuhoamaan. Eikä pääse, jos se on minusta kiinni.

Minusta tulee hän

Essi on tavallinen 13-vuotias koulua käyvä tyttö. Hän harrastaa ratsastusta ja on juuri palannut tallilta kotiin. Essin isotäti ja isotädin puoliso ovat kylässä Essin kotona, mikä yllättää Essin. Useimmiten Erkki ei ole Pirkon mukana vierailulla. Erkki ei myöskään ole normaalisti keskustellut Essin kanssa aktiivisesti, mutta nyt hän kyselee kovasti kuulumisia ja kehuu Essin ratsastuskamppeita. Essi ei ole koskaan ennen nähnyt isotädin miestä yhtä iloisena ja sosiaalisena. Essi tuntee suurta onnellisuutta, mutta ei tiedä syytä tähän muuttuneeseen käyttäytymiseen. Pirkko ja Erkki lähtevät kotiin, ja Essi käy suihkun kautta nukkumaan.
Seuraavana päivänä koulusta palatessaan Essi huomaa äidin olemuksen olevan tavallisesta poikkeava. Äiti ei puhu juuri mitään ja vaikuttaa todella huolestuneelta. Hän poistuu jatkuvasti kodinhoitohuoneeseen vastaamaan puheluihin. Monen tunnin päästä äiti tulee Essin huoneeseen ja pyytää tätä istumaan keittiön pöydän ääreen. On jo pimeä syysilta ja ulkona sataa. Äiti nielaisee ja kertoo Erkin tehneen itsemurhan. Hän oli Essin tietämättä paininut masennuksen kanssa vuosia hakematta apua. Olo on tyhjä ja avuton. Miksi Erkki tuli käymään viimeisenä iltanaan meidän luonamme ja vielä hyväntuulisempana kuin koskaan? Tätä kysymystä Essi miettii vielä monet kylmät syyskuiset illat.

Viimeinen alamäki

Juoksin metsässä kauniina sunnuntaiaamuna. Aurinko pilkahteli puiden lomasta ja ilma oli viileä edellisen yön pakkasen jäljiltä. Hiljaisuus ympäröi minua. Hiki virtasi pitkin otsaani saapuessani kotiportaille. Istahdin portaille hymyillen tyytyväisesti. Ajattelin tulevaa juoksukilpailua, jossa minulla olisi hyvät mahdollisuudet voittaa. Tunsin oloni itsevarmaksi.

Olin tehnyt valtavan työn juoksukilpailujen eteen. Toki olin käynyt monissa muissakin kilpailuissa, mutta tämä olisi kenties elämäni tärkein. Koko vuoden uuttera harjoittelu oli tuottanut paljon hyvää tulosta. Urheileminen oli aina ollut intohimoni. Se oli koko perheeni rakas harrastus, joka yhdisti meitä.

Astelin reippaasti kotia kohti. Kivet narskuivat ja vettä tirisi lenkkareitteni kärjistä. Lyhyet, ruskeat hiukseni olivat vielä hieman kosteat onnistuneen uintitreenin jäljiltä. Katselin, miten alamäessä kasvavat puut pudottelivat lehtiään. Kuljin ajatuksissani kohti kotia hämärässä illassa, enkä huomannut tummansinistä lava-autoa. Jarrut ulvoivat, valokiilat välkkyivät ja päässäni sumeni. Vaimea sireenien ulina kuului jossain kaukana.

Heräsin kuiskaukseen: ”Annetaan hänen nukkua”. Jalkojani särki kamalasti. Irvistäen räväytin silmäni apposen auki. Yritin avata suuni, mutta hampaani vain puristuivat tiukemmin yhteen. Vanhempani katsoivat minua huolestuneena. Vihdoin sain kammettua suuni auki ja voihkaisin: ”Jalkani!” Näin äidin purskahtavan itkuun. Isä kietaisi alakuloisena kätensä hänen hartioilleen. ”Niin, jalkasi”, isä voihkaisi kykenemättä jatkamaan. Samassa tajuntaani iski kauhea totuus. Kaikki muu unohtui. Jalkojeni särky lakkasi. Päässäni pyöri ja pyörryin.

Nojaan pääni viileään ikkunaan. Välillä on yhä vaikea ymmärtää, miksi juuri minulle tapahtui näin. Miksi juuri minulle, jonka suurin tavoite oli voittaa kilpailuja ja saada suosiota? Vaikeina hetkinä vain istun ja itken. Olen kuitenkin tajunnut, että tässä asiassa on hyviäkin puolia. Urheilu alkoi mennä aina vain totisemmaksi ja totisemmaksi. Siitä puuttui ilo. En ole pystynyt kävelemään pariin vuoteen, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Maailmassa on niin paljon pahempiakin asioita. Jäin sentään henkiin.

”Ensi askeleeni” niin lukee usein vauvakirjoissa. Myös minun söpön vaaleanpunaisessa vauvakirjassa lukee: ”Katariina otti ensimmäiset askeleensa 13.4.1996” Kaivan vauvakirjani hyllystä, puhallan pölyt sen päältä ja avaan sen. Selaan sivulle 17 ja etsin oikean kohdan. Vedän yli tekstin: ” ”Katariina otti ensimmäiset askeleensa…” ja kirjoitan sen viereen: ” Katariina otti ensimmäiset oikeat askeleensa 16.5.2012.”

Pentti

Pentti asteli pimeällä kujalla kohti taloa, jonne hänet oli tilattu jälleen keikalle. Ilta oli viileä, joten Pentti kiristi askeleitaan.

Ulkopuolelta katsottuna Pentti näytti aivan tavalliselta, perinteitä kunnioittavalta suomalaiselta mieheltä. Hän asui Suomussalmella, harrasti penkkiurheilua ja oli vannoutunut jääkiekkofani. Hänen lempiruokaansa olivat ruisleipä ja makkara, ja olutta tuli nautittua aina lauantai-iltaisin. Sohvalla istumisen ja urheilun seuraamisen lisäksi hän harrasti kuviokelluntaa, mikä ei keski-ikäiselle miehelle ollut kovinkaan tavallinen harrastus. Muuten Pentti vaikutti aivan tavalliselta perheenisältä.

Pentillä oli kuitenkin ollut rahahuolia jo pitkään, ja ne saivat hänet tekemään mitä hän teki. Iltaisin hän muuttui palkkamurhaajaksi, mutta kaiken hän teki vain elättääkseen perhettään.

Pentti pysähtyi talon eteen, jonne hänet oli palkattu suorittamaan jälleen yksi murha. Hän mietti hetken mielessään, millaista olisi olla täysin tavallinen mies. Hän haluaisi vain käydä kuviokellunnassa ja leikkiä lastensa kanssa. Karu fakta oli, että jollain perhe oli elätettävä. Vaikka hänellä oli tavallinen, vakituinen työpaikka, palkka oli niin pieni, että se ei riittänyt mihinkään.

Pentti pudisti päätään ja työnsi ajatuksensa pois. Hän astui varmana eteenpäin ja avasi talon oven. 

Monologi

Aamulla herättyäni kampaan hiukseni taakse ja tyhjennän loput eilisestä koskenkorvapullosta kurkusta alas. Lääkäri on minulle kertonut, että en voi jatkaa pitkään elämäntapojani mikäli haluan nähdä lasteni kasvavan aikuisiksi. En ole tästä koskaan välittänyt, mutta joskus aamulla herättyäni mietin, onko väitteissä jotain perää. Ajatukseni alkavat harhailla joten, otan masennuslääkket ja pari muuta sekalaista pilleriä ja puen työvaatteet päälle. Työstä on tullut ainoa kosketus normaaliin elämään.

Laitoit minut nettiin

Istun hataralla puisella tuolilla työpaikkahaastattelijaani vastapäätä. Hän katsoo minua päästä varpaisiin, arvioiden pätevyyttäni työhön asuni väriyhdistelmien ja meikkieni perusteella. Vaalean puutuolin reuna tuntuu pureutuvan takareiteeni. Hän selaa vaatimatonta ansioluetteloani läpi, jossa suurin saavutukseni on lähinnä isosena toimiminen rippileirillä. Olen valmistautunut tähän haastatteluun. Tarvitsen tämän työpaikan. Kaikki normaalit kysymykset työhön sopivista ominaisuuksista, kaunistelluista heikkouksista ja työn tavoitteista on käyty.  

     Yhtäkkiä mies heittää ansioluetteloni kovaan ääneen pöydälle. Hän katsoo minua lasiensa takaa hartaasti. - Haluaisitko kertoa siitä videosta minulle? hän kysyy tympääntyneenä. Jähmetyn paikalleni. Mistä videosta hän puhuu?
- Luulisi sinun tietävän, että lahjonta tai anelu ei toimi työpaikan saamisessa. Etenkään näin sopimattomalla tavalla tehtynä, mies sanoo vakavaan äänensävyyn.
- Anteeksi, en ymmärrä mistä on kyse, vastaan kysyvästi.
Mies avaa tietokoneensa ja kirjautuu sähköpostiinsa. Hän kääntää tietokoneen näytön näyttääkseen minulle viestin.
- Näyttääkö tutulta? hän tokaisee.
Näen entisen poikaystäväni nimen lähettäjän paikalla. Hän on liittänyt sähköpostiin videon.
Luen ääneen: - Hei. Kuulin että Krista hakee teiltä työpaikkaa. Haluaisin teidän ymmärtävän kuinka tärkeää tämä on hänelle. Hän pyysi lähettämään tämän videon osoittaakseen-, keskeytän lauseeni järkyttyneenä tajutessani mikä video viestissä on.

     Kellahdan tuolini selkänojaa vasten hiljaisena. Katson lattiaa, en tiedä mitä sanoa. Kasvoni hehkuvat tulipunaisina ja kämmeneni hikoilevat. Maailma tuntuu pyörivän ympärilläni. Miksi ikinä suostuin siihen videoon? Hän väitti poistaneensa sen kun erosimme vähän aikaa sitten. Kyyneleet kihoavat silmiini. Haastattelija istuu vaitonaisena ja tarkkailee reaktiotani.
- M-minä... en... olen pahoillani, soperran ja syöksyn ovelle.
Purskahdan itkuun heti oven ulkopuolella. Ohikulkijat katsovat minua huolestuneena ja uteliaina. Pian kuitenkin itkun korvaa raivo. On aika mennä puhumaan Jarkolle.

Minusta tulee hän

Hän oli juuri täyttänyt nälje vuotta ja alkanut vähitellen tajuamaan itsensä olemassaolon ja nimenomaan sen, että oli yksilö eikä osa jotain muuta. Oli alkukesä , kun koitti hänen ensimmäinen ullkomaan matkansa . Vanhmepien ja siskon lisäksi matkalle tulivat mukaan isovanhemmat sekä serkku vanhempineen. Ensimmäinen kerta lentokoneessa oli erittäin epämiellyttävä kokemus: hänellä oli koko matkan ajan huono olo ja eikä kenelläkään. Perillä kauniilla Kreetan saarella alkoi matka kohti hotellia. Hotelli oli hohtavan valkoinen tavallisen näköinen rakennus, jossa ei ollut mitään lisämukavuuksia. Hänen mielestään se oli kuitenkin viihtyisä ja joka kerta aamupala piti tehdä itse. Lähellä hotellia sijaitsi uimaranta, jossa oli myös muita suomalaisia. Hän löysi yhtenä päivänä merestä valtavan merisiilin, jonka vei ämpärissä esittelemään vanhemmilleen erittäin innostuneena.

Vaatekaapista kurkkii vaaleanpunainen, yhtä kokoa liian pieni bleiseri ja revittyjen, mustien farkkujen lahje. Ne tulevat olemaan päivän ootd, niin kuin lapsenlapseni Instagramiin kirjoitti. En tietenkään halua ulkopuolisten näkevän, että Erkki jätti minut juuri muutama päivä sitten. En myöskään tule koskaan sitä myöntämään, että se olin minä kenet jätettiin. Uusi tuuhea kampaus ja Seppälästä ostetut kledjut tuovat minut varmasti takaisin deittailun maailmaan. Onhan 75-vuotiaalla vielä ainakin 25 vuotta aikaa löytää nuori miljonääri vierelleen. Joka tapauksessa pidän itseäni vallan mainiona puolisona, että myös äitinä ja isoäitinä. Parhaani mukaan yritän pysyä perillä Liisan ja Mallan nuorten jutuissa, vaikka heidän puheestaan en mitään selvää saakkaan.

Päivä koirana

Päivä koirana

Ovi pamahti kiinni, ja viimeinenkin ihminen oli lähtenyt. Olin jälleen yksin. Menin hetkeksi istumaan oven eteen, jos joku olisi tullut takaisin. Ei tullut. Tassuttelin yläkertaan hakemaan luuni, ja tulin takaisin alas omalle pedilleni. Luu maistui hyvältä. Niin hyvältä, että se loppui hetkessä. Olin menossa juomakupilleni juomaan, kun astuin jonkin kovan päälle, ja iso musta laatikko muuttui värikkääksi. Se piti kovaa meteliä. Erotin laatikossa olevan koiran. Se näytti samalta kuin minä. Se hyppäsi sohvalle, ja olin aivan kauhuissani. Ei niin saanut tehdä. Tuijotin hetken laatikkoa, mutta jatkoin sitten matkaani juomakupille. Vesi oli lämmintä, aika pahaa, mutta ei se haitannut.
  Tullessani juomakupilta mielessäni kävi ajatus, että jos menisin hetkeksi sohvalle, ja kokeilisin sitä. Ihmiseni olivat kyllä kieltäneet sen pentuajoistani asti, mutta halusin kokeilla. Hyppäsin sohvalle, ja kieriskelin hetken siinä. Olipa se pehmeä. Tulin kuitenkin nopeasti pois, sillä halusin olla kiltti koira.
  Nukuin pedilläni rauhallisesti, kun yhtäkkiä ovi pamahti kiinni. Nousin ylös sekunnissa, ja haukahdellen juoksin ovelle. Yksi ihmisistä oli tullut kotiin. Hän tuli kanssani leikkimään, kunnes huomasi laatikosta tulevan värejä ja meteliä. Hän muutti laatikon takaisin mustaksi. Hän meni istumaan sohvalle, ja samalla alkoi huutamaan minulle. En tiedä, mitä tapahtui, mutta sen tiedän, että en saanut herkkuja pitkään aikaan.

En voinut lopettaa nauramista, vaikka yritinkin keskittyä pinnalla pysymiseen. Aaltoaltaan aallot olivat juuri loppuneet, ja seuraavia saisi taas odottaa tunnin. Palasin nopeasti uimahallin toisella puolella olevaan altaaseen Veeran tullessa hieman perässäni, ja vilkutin uimakouluun tulleille lapsille. Hetken päästä kaikki osallistujat olivat saapuneet. Monet lapsista näyttivät hermostuneilta, mutta menivät silti kiltisti altaaseen minun pyytäessä. Jaoimme Veeran kanssa ryhmän puoliksi ja lähdimme molemmat opettamaan omilla tavoillamme. Keskityin vain omaan opetukseeni, ja useimmilla oppilaillani näytti olevan hauskaa, kun kuulin veret seisauttavan kirkaisun. Käännyin järkyttyneenä katsomaan, mistä ääni kuului ja mitä oli tapahtunut. Näin yhden Veeran oppilaista kelluvan vatsallaan vedessä, ja Veeran yrittävän päästä tämän luokse. Kaikki uimahallissa olivat jähmettyneitä ja seurasivat tilannetta. Toiset lapset itkivät. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Veera oli saanut oppilaan pois altaasta ja aloitti elvytyksen. Olin täysin lamaantunut, mutta aloin kuin automaattisesti viemään muita lapsia pois altaasta rauhoitellen heitä. Oma ääneni kuulosti ontolta ja täysin vieraalta. Pelko alkoi kasvaa sisälläni yhä enemmän ja enemmän katsoessani lapsia. Kuulin jonkun miehen etäällä huutavan, että tämä soittaisi hätänumeroon, mutta kuulin sen vain hädin tuskin. Lähdin horjuen kävelemään Veeraa ja hänen elvytettäväänsä kohti, ja pelkoni osoittautuivat oikeiksi: lattialla makaava lapsi oli pikkusiskoni.

Kolme tarinan alkua

1. Kehomeri velloi ympärilläni ja miljoonat valot välkkyivät raivokkaasti. Ilmassa leijui hiki ja Versace-hajuvesi. Kaijuttimista kajahti Teflon Brothersia ja huusin täysillä: "TÄÄ ON MUN BIISI!" Pari kaveria nostivat minut ylös ja kannattelivat minua ilmassa. Se oli paras ilta vähään aikaan.

2. Auringon ensisäteet valaisivat hiljaisen talon. Pihalla lojui serpentiiniä, rintaliivit ja jotain epämääräistä ainetta. Takaovi oli auki ja sisällä näytti vielä pahemmalta kuin ulkona. Keittiön matto roikkui olohuoneen lampussa ja lattia oli tahmea ja täynnä muovimukeja. Kun Karoliina vihdoin heräsi auringon paisteeseen, hän huomasi halaavansa puutarhatonttua.

3. Olin odottanut sitä iltaa kuin kuuta nousevaa. Pääsisin ensimmäisiin bileisiini. Aloitin valmistautumisen jo kolme tuntia aikaisemmin. Mutta mistä olisin vonut tietää, että samana iltana jäisin poliiseille kiinni ekstaasin käytöstä.

Maria kävelee puiden välistä syvemmälle metsään. Hän seuraa polkua, joka on muodostunut monien vuosikymmenten aikana. Puut kohoavat niin korkealle, että Jaakon ei tarvitsisi edes kylvää lumottua papua maahan päästäkseen jättiläisen luo, vaan hän pääsisi sinne kiipeämällä metsän puita pitkin. Metsä on todella synkkä ja Maria saa valoa eteensä vain harvoissa kohdissa, joissa auringon säteet ovat taistelleet tiensä puiden tuuheiden oksien läpi.

    Maria on matkalla salaiselle vesiputoukselle, josta hänen mummonsa on kertonut monia tarinoita. Niiden mukaan vesiputouksen takana olevan lumotun luolan nurkassa on pieni kolo, ja kun sinne katsoo, pystyy näkemään vilahduksia omasta tulevaisuudestaan.

    Maria huomaa suuren vesiputoukseen edessään ja lähtee vilkkaasti kävelemään sitä kohti. Kun hän on päässyt luolaan, hänen jalkoihin alkaa koskea suunnattomasti. Hänestä tuntuu siltä, kuin hän kävelisi lasinsirujen päällä, jotka hohtavat kuumuutta. Maria yrittää kivusta huolimatta päästä pienen kolon luo, mutta pienimmätkin askeleet saavat kyyneleet vierimään poskille. Hän ei pysty jatkamaan pidemmälle, joten hän kääntyy luolan suulle ja lähtee kävelemään takaisin puiden keskelle. Kipu loppuu jo ensimmäisillä askeleilla ja Maria pystyy taas kävelemään normaalisti. Ehkä Marian tulevaisuus olisi ollut niin surullista ja karmeaa katsottavaa, että luola yritti suojella häntä pelkäämästä omaa kohtaloaan.

Aleksin isoisä oli sairastanut Alzheimeria jo viisi vuotta. Isoisä oli uupunut. Koko ikänsä isoisä oli ollut urheilullinen ja ahkera. Nyt oli isoisän aika lähteä. Aleksi oli silloin tapaamassa isoisäänsä Länsi-Suomessa, mutta ei kuitenkaan ollut läsnä, kun isoisä lähti. Hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä isoisänsä viimeisen kerran edellisenä iltana. Kun tieto tuli, Aleksin äiti, isoisän tytär, murtui täysin. Aleksi tunsi tyhjyyttä kehossaan katsoessaan äitiään.

Oli kylmä talvinen päivä, pakkanen paukkui sisälle asti. Aleksi lähti vanhempiensa kanssa hyvästelemään isoisää. Isoisän huoneessa leijaili kuoleman haju, mutta isoisän näkeminen rauhoitti. Hänellä ei ollut enää kipuja, raskas hengitys oli poissa. Vaikka suru oli kova, tunsivat isoisän läheiset helpotusta, kivi oli vierähtänyt pois sydämeltä. Isoisä oli erittäin isänmaallinen sotaveteraani. Kirkas sinitaivas ja kinoksittain valkoista lunta tekivät lähtöpäivästä kauniin ja rauhallisen.