Saavun metsäpolun alkuun. En näe polulta metriä pidemmälle, kun valtavat lumipeitteiset kuusenoksat ovat vallanneet tien ja hankaloittavat metsään pääsyä. Tuntuu kuin ne olisivat tarkoituksella kasvattaneet valtavat oksat kutsumattomien vieraiden varalta.
Pienen harkinnan jälkeen päätän aloittaa matkan taianomaisen metsän syvyyksiin. Eteneminen on hidasta, kun muutaman askeleen jälkeen on työnnettävä raskas kuusenoksa pois tieltä. Kuusista variseva lumi sulaa niskaani ja valuu sulaessaan alaselkään asti. Olen liian keskittynyt tunteakseni kylmää.
Matkani pysähtyy kuin seinään. Törmään yllättäen valtavaan lumivalliin. Molempia kylkiäni painavat raskaat oksat enkä kykene liikkumaan mihinkään suuntaan. Minulla on tunne, että vallin takana on jotakin, minun on päästävä sinne. Kiertäminen ei tule kuuloonkaan tiheässä ja pimeässä metsässä, jos se edes olisi mahdollista. Istuudun polulle ja otan pienen hengähdys- ja pohdintatauon.
Kokeilen vallia lapasellani. Valli ei olekaan jäinen, vaan onnistun kaivamaan pienen reiän lumiseinämään. Aukko on juuri sopiva jalalleni. Teen hieman korkeammalle toiselle jalalleni kolon ja käsille omat aukot. Tekniikka toimii ja onnistun kipuamaan huipulle asti. Pimeys muuttuu silmiä kirvelevään valoksi, enkä ole uskoa silmiäni...
Eteeni avautuvat valtavat lumirappuset, joita pitkin pääsen paikkaan, jollaisia luulin löytyvän vain saduista. Ympyrän muotoisen vallin sisältä löytyy on uskomaton aukio. Kauriit juovat vettä läpinäkyvästä purosta, jossa uiskentelee kiiltäviä kalaparvia. Aurinko saa vitivalkoisen lumen hohtamaan kirkkaana, kuin pinnalla olisi tuhansittain pieniä timantteja. Puut kukoistavat ja koko luonto on täysin koskematonta. Paikka, jota ihminen ei ole päässyt tuhoamaan. Eikä pääse, jos se on minusta kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti