Maria kävelee puiden välistä syvemmälle metsään. Hän seuraa polkua, joka on muodostunut monien vuosikymmenten aikana. Puut kohoavat niin korkealle, että Jaakon ei tarvitsisi edes kylvää lumottua papua maahan päästäkseen jättiläisen luo, vaan hän pääsisi sinne kiipeämällä metsän puita pitkin. Metsä on todella synkkä ja Maria saa valoa eteensä vain harvoissa kohdissa, joissa auringon säteet ovat taistelleet tiensä puiden tuuheiden oksien läpi.

    Maria on matkalla salaiselle vesiputoukselle, josta hänen mummonsa on kertonut monia tarinoita. Niiden mukaan vesiputouksen takana olevan lumotun luolan nurkassa on pieni kolo, ja kun sinne katsoo, pystyy näkemään vilahduksia omasta tulevaisuudestaan.

    Maria huomaa suuren vesiputoukseen edessään ja lähtee vilkkaasti kävelemään sitä kohti. Kun hän on päässyt luolaan, hänen jalkoihin alkaa koskea suunnattomasti. Hänestä tuntuu siltä, kuin hän kävelisi lasinsirujen päällä, jotka hohtavat kuumuutta. Maria yrittää kivusta huolimatta päästä pienen kolon luo, mutta pienimmätkin askeleet saavat kyyneleet vierimään poskille. Hän ei pysty jatkamaan pidemmälle, joten hän kääntyy luolan suulle ja lähtee kävelemään takaisin puiden keskelle. Kipu loppuu jo ensimmäisillä askeleilla ja Maria pystyy taas kävelemään normaalisti. Ehkä Marian tulevaisuus olisi ollut niin surullista ja karmeaa katsottavaa, että luola yritti suojella häntä pelkäämästä omaa kohtaloaan.