Aleksin isoisä oli sairastanut Alzheimeria jo viisi vuotta. Isoisä oli uupunut. Koko ikänsä isoisä oli ollut urheilullinen ja ahkera. Nyt oli isoisän aika lähteä. Aleksi oli silloin tapaamassa isoisäänsä Länsi-Suomessa, mutta ei kuitenkaan ollut läsnä, kun isoisä lähti. Hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä isoisänsä viimeisen kerran edellisenä iltana. Kun tieto tuli, Aleksin äiti, isoisän tytär, murtui täysin. Aleksi tunsi tyhjyyttä kehossaan katsoessaan äitiään.

Oli kylmä talvinen päivä, pakkanen paukkui sisälle asti. Aleksi lähti vanhempiensa kanssa hyvästelemään isoisää. Isoisän huoneessa leijaili kuoleman haju, mutta isoisän näkeminen rauhoitti. Hänellä ei ollut enää kipuja, raskas hengitys oli poissa. Vaikka suru oli kova, tunsivat isoisän läheiset helpotusta, kivi oli vierähtänyt pois sydämeltä. Isoisä oli erittäin isänmaallinen sotaveteraani. Kirkas sinitaivas ja kinoksittain valkoista lunta tekivät lähtöpäivästä kauniin ja rauhallisen.