Yläasteella, kun kävelin koulusta kotiin, kaksi luokkalaistani alkoi heitellä minua lumipalloilla ja ilkkua ulkonäköäni. Olin tottunut kuulemaan sellaista ennenkin ja yleensä kiusaajien huutelut eivät hetkauttaneet minua, mutta kun he seurasivat minua melkein kotiovelleni asti kiusaten, minulla napsahti. En yleensä ole väkivaltainen ihminen. Kun pikkusveljeni alkaa nahistelemaan kanssani, ei ikinä tulisi kuuloonkaan, että löisin häntä. Aloin lyömään ja potkimaan heitä, halusin heidän kokea sen kivun, jota koen kiusaamisen takia joka ikinen päivä. Oloni oli hetken helpottunut, mutta sitten juoksin kotiin sanomatta enää sanaakaan.
Seuraavana päivänä koulussa minut pyydettiin puhutteluun rehtorin kanssa. Siellä he odottivat minua naamat muutamalla naarmulla. He olivat järkyttyneitä rehtorin katsoessa, mutta heti, kun hän kääntyi hetkeksikin, pojat näyttivät merkkejä viimeisestä päivästäni. En ymmärtänyt tilanteesta mitään, taisin ehkä vastailla rehtorin kysymyksiin, en muista. Lähdin loppupäiväksi koulusta enkä mennyt loppuviikosta ollenkaan enää kouluun. Lukittauduin huoneeseeni enkä astunut pois kuin mennessäni vessaan ja hakiessani ruokaa.
Huhu kulki koulussa, että olin hakannut pojat ilman syytä. Kaikki olivat heidän puolellaan, olin koko koulun koulukiusattu. Koulun oppilaista kukaan ei tullut väliin, kun nähtiin, että minua kiusataan. Ei minulla ollut kavereita enää muualla kuin netissä. Pelaamalla nettipelejä tutustuin ihmisiin ympäri maailmaa eikä heitä kiinnostanut miltä näytän tai minkälainen olen. Kehityin nettipeleissä huimasti ja kaikkien kehujen kantamana tunsin kerrankin, että minulla oli jotain arvoa. Pelasin paljon sotapelejä ja niissä parasta oli se, että sain purkaa vihaani vastustajiin. Kuvittelin vastustajat välillä luokkalaisikseni.
Äitini alkoi olla huolestunut eristäytymisestäni ja koetti keksiä meille välillä yhteistä tekemistä. Aloin muutaman viikon päästä käydä taas koulussa. Minulta kyseltiin missä olin ollut, mutta ei heitä ketään varmastikaan aidosti kiinnostanut. Koulusta alkoi tulla pelkkää suorittamista ja toivoin joka päivä, että pääsen pois tästä pakkokoulusta ja että pääsen opettelemaan lisää pelaamista ja tekemään juuri niitä asioita, jotka minua kiinnostavat. Koulussa meille opetetaan asioista, joilla oikeasti voi olla monta eri puolta. Opetettavat asiat ovat täyttä länsimaista propagandaa. Onko meillä enää oikeutta uskoa siihen, mihin haluamme? Kävin koulussa vain siksi, koska se oli pakko.
Halusin hankkia jonkin harrastuksen ja koska olin hyvä sotapeleissä, aloin käymään ampumiskerhoissa. En ole koskaan ollut säikky ampumisesta kuuluvan äänen takia, se on kuulostanut korvaani aina jotenkin kauniilta. Olin ikäisteni paras, mutta minua ei kiinnostanut se. Halusin osua aina vain nappiin. Perfektionistiksi kutsuivat minua, mutta muussa en ollut kuin tarkkuusammunnassa. Päiväni alkoivat pyöriä vain ampumasaleissa, siellä sain toteuttaa itseäni.
Kerran ollessani yksin ampumassa kuulin jonkun tulevan ovesta sisälle. Kenenkään ei pitänyt päästä enää sisälle siihen aikaan. Saliin astui juuri ne kaksi minua kiusannutta luokkalaistani. Laskin aseeni ja odotin heidän sanovan jotain. ”Ollaa vähä mietitty et pyydettäis sult anteeks. Nii et anteeks.” Tuijotin heitä sanomatta sanaakaan. Poikien katse vaihtui nöyrästä pelokkaaseen. Toinen kysyi minulta: ”Hei haloo?” en vastannut vieläkään mitään. He olivat tunkeutuneet ainoaan paikkaan, jossa sain olla rauhassa, ilman yhtään ketään. ”Äh ihan sama, älä sit vastaa, friikki.” Pojat kääntyivät ja aikoivat lähteä. Sain vihdoin avattua suuni: ”Hei odottakaa.” Pojat kääntyivät yhtäaikaisesti, nostin aseeni ja ammuin. Luoti osui toista poikaa alavatsaan. Laskin aseeni paikoilleen ja lähdin. Kotimatkasta en muista mitään. Oloni oli sekava, pettynyt, hullu, viallinen. Olin sairas.
