Viimeinen alamäki

Juoksin metsässä kauniina sunnuntaiaamuna. Aurinko pilkahteli puiden lomasta ja ilma oli viileä edellisen yön pakkasen jäljiltä. Hiljaisuus ympäröi minua. Hiki virtasi pitkin otsaani saapuessani kotiportaille. Istahdin portaille hymyillen tyytyväisesti. Ajattelin tulevaa juoksukilpailua, jossa minulla olisi hyvät mahdollisuudet voittaa. Tunsin oloni itsevarmaksi.

Olin tehnyt valtavan työn juoksukilpailujen eteen. Toki olin käynyt monissa muissakin kilpailuissa, mutta tämä olisi kenties elämäni tärkein. Koko vuoden uuttera harjoittelu oli tuottanut paljon hyvää tulosta. Urheileminen oli aina ollut intohimoni. Se oli koko perheeni rakas harrastus, joka yhdisti meitä.

Astelin reippaasti kotia kohti. Kivet narskuivat ja vettä tirisi lenkkareitteni kärjistä. Lyhyet, ruskeat hiukseni olivat vielä hieman kosteat onnistuneen uintitreenin jäljiltä. Katselin, miten alamäessä kasvavat puut pudottelivat lehtiään. Kuljin ajatuksissani kohti kotia hämärässä illassa, enkä huomannut tummansinistä lava-autoa. Jarrut ulvoivat, valokiilat välkkyivät ja päässäni sumeni. Vaimea sireenien ulina kuului jossain kaukana.

Heräsin kuiskaukseen: ”Annetaan hänen nukkua”. Jalkojani särki kamalasti. Irvistäen räväytin silmäni apposen auki. Yritin avata suuni, mutta hampaani vain puristuivat tiukemmin yhteen. Vanhempani katsoivat minua huolestuneena. Vihdoin sain kammettua suuni auki ja voihkaisin: ”Jalkani!” Näin äidin purskahtavan itkuun. Isä kietaisi alakuloisena kätensä hänen hartioilleen. ”Niin, jalkasi”, isä voihkaisi kykenemättä jatkamaan. Samassa tajuntaani iski kauhea totuus. Kaikki muu unohtui. Jalkojeni särky lakkasi. Päässäni pyöri ja pyörryin.

Nojaan pääni viileään ikkunaan. Välillä on yhä vaikea ymmärtää, miksi juuri minulle tapahtui näin. Miksi juuri minulle, jonka suurin tavoite oli voittaa kilpailuja ja saada suosiota? Vaikeina hetkinä vain istun ja itken. Olen kuitenkin tajunnut, että tässä asiassa on hyviäkin puolia. Urheilu alkoi mennä aina vain totisemmaksi ja totisemmaksi. Siitä puuttui ilo. En ole pystynyt kävelemään pariin vuoteen, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Maailmassa on niin paljon pahempiakin asioita. Jäin sentään henkiin.

”Ensi askeleeni” niin lukee usein vauvakirjoissa. Myös minun söpön vaaleanpunaisessa vauvakirjassa lukee: ”Katariina otti ensimmäiset askeleensa 13.4.1996” Kaivan vauvakirjani hyllystä, puhallan pölyt sen päältä ja avaan sen. Selaan sivulle 17 ja etsin oikean kohdan. Vedän yli tekstin: ” ”Katariina otti ensimmäiset askeleensa…” ja kirjoitan sen viereen: ” Katariina otti ensimmäiset oikeat askeleensa 16.5.2012.”